Paranoidisesta skitsofreniasta

Mielioikeudet.net julkaisee yhden verkoston jäsenen näkemyksen siitä, mistä paranoidisessa skitsofreniassa on kyse. Palaute: anna.mari.stenlund@gmail.com.

Paranoidisesta skitsofreniasta

Skitsofrenian paranoidisessa alaluokassa on olennaisesti kyse siitä, että perusterve ihminen alkaa oireilla aiheettoman psykiatrisen hoidon uhasta, sillä perusteella miten huonoksi hoito yleisesti tunnetaan. Usein tähän diagnoosiin liittyvä epäluuloisuus on jäsentymätöntä, mutta toisinaan se kohdistuu juuri sinne minne kuuluisikin, eli psykiatrian harjoittajiin – siitä huolimatta että he toisinaan nimenomaan kehottavat olemaan etsimättä syyllisiä sairastumiseen ja kieltävät ja sulkevat korvansa potilasta lähimpänä olevien huolelta ja tosiasialliselta ymmärrykseltä tapahtumista. Ymmärryksen kieltäminen on mennyt siihen pisteeseen, että psykiatrit ovat aikanaan väittäneet potilaiden äideillä olevan merkittävän roolin sairauden synnyssä. Todellisuudessa kyse on tietysti ollut siitä, että potilaiden äidit ovat nähneet, mistä on kyse ja tämä on ollut psykiatreista kieltäymystä herättävän kiusallista ja ovat sitä havaintoa peitelleet.

Paranoidinen skitsofrenia on niin suuri tragedia, että Jumalakin puuttuu siihen toisinaan.

Jumalan väliintulo selittää osan erikoisista oireiksi kutsutuista asioista. Ainakin osalla hallusinaatioiksi virheellisesti käsitetyistä asioista on siis jumalallinen alkuperä. Väitetään myös ihmeparantumisia tapahtuneen törkeimmin kaltoin kohdeltujen psykiatrian uhrien kohdalla.

Eli tavallaan paranoidisen skitsofrenian ei kuuluisi olla sairaus, vaan arvonimi. Sen voi ansaita vain kerran. Siitä ei tulisi seurata mitään hoitoa, vaan suuri rahapalkinto, kuten lääketieteen Nobel. Sen jälkeen se olisi täysin kumottava pysyvästi kaikilta.

Psykiatrian ammattikunta on yhteisössä tietyllä tavalla arvostettu ja pelätty. Arvostus tulee tarkoituksellisesta rinnastumisesta lääketieteeseen. Pyrkimys psykiatriassa onkin sinänsä ollut hyvä – auttaa eri tavoin henkisesti kärsiviä ihmisiä – mutta haasteen suuruus on täysin aliarvioitu. Myöskin tieteellisen tutkimuksen ja menetelmien käyttö on pahasti laiminlyöty, eikä aivojen kuvantamiseen tai varsinaiseen fysiologian tutkimukseen ole ollutkaan menetelmiä, ennen aivan viime vuosikymmeniä. Psykiatria tavallaan vasta nykytieteen myötä voisi periaatteessa alkaa olla tieteellistä. Jos tähän ryhdyttäisiin, olisi kaikki auktoriteettiusko karistettava, mitään ei saisi jättää jäljelle psykiatrian filosofiasta tai pohjalla olevista oletuksista.

Paranoidisen skitsofrenian olemassaolo diagnoosina perustuu mitä suurimmissa määrin auktoriteettiuskoon. WHO:n tuore tutkimus osoittaa, että kehittyvissä maissa, missä on pienemmät resurssit hoitoon ja lääkkeisiin, tulokset ovat paremmat. Voisi melkeinpä sanoa, että mitä paremmin psykiatri on koulutettu tehtäväänsä, sitä varmempi hän on että auttaa tehokkaasti paranoidista skitsofreenikkoa ja sitä vaikeampi hänen on käsittää miten hirveään vääryyteen syyllistyy.

Psykiatrian ammattikunnan herättämää pelkoa ruokkivat ajat, jolloin tapahtuu kansanmurhia, sotia, jne., jolloin vallanpitäjät mm. usein valjastavat psykiatrit luokittelemaan ihmisiä teloitettavien tai säästettävien joukkoon henkisten ominaisuuksiensa perusteella. Tämä pelko, lääketieteen harjoittajiksi ajateltujen osallistuminen tällaiseen toimintaan on siis niin suurta ja ristiriitaisia ajatuksia herättävää, että se voi saada oikeustajuisen, perusterveen ihmisen oirehtimaan alustavasti, kun hänessä herää pelko että hän on panettelun tuloksena joutumassa aiheettomasti psykiatriseen hoitoon, jonka hän on asioista perillä olleena tunneälykkäänä ihmisenä ymmärtänyt laajasti haitalliseksi.

Joidenkin skitsofreniaksi kutsuttujen tilojen taustalla saattaa olla aivojen kehityshäiriöitä, rakenteellisia poikkeavuuksia, tai muuta fysiologista syytä. Diagnostiset kriteerit ovat joka tapauksessa nykyään oikeastaan täysin epämääräiset, mitään yhtenäistä sairautta ei ole taustalla, eikä yleensä edes oikeastaan tehdä mitään lääketieteelliseksi ajateltavia tutkimuksia ennen diagnoosiin päätymistä. Tämäkin on tragedia, sillä melkeinpä kuka hyvänsä psykiatrin koulutuksen saanut henkilö länsimaissa ymmärtää jo lääketiedettä periaatteessa niin hyvin, että pystyisi helposti huomattavasti kehittämään psykiatriaa.

Skitsofrenian hoitoon nykyään käytetyt lääkkeet, ml. neuroleptit pidempään käytettyinä tunnetusti aiheuttavat pysyviä aivovaurioita. Tämä on melkoinen tragedia, etenkin tapauksissa joissa mitään sairautta ei alunperin ollut. Niissäkin tapauksissa, että potilaalla olisi aivoissa fysiologinen syy oireiluun, on melkoisen kyseenalaista, mitä aivojen summittaisella vaurioittamisella voitaisiin lääketieteessä saavuttaa. Lisäksi on tunnettua, että nämä lääkkeet huomattavasti haittaavat kognitiota, tunne-elämää, sukupuolielämää ja vievät elämänilon. Skitsofrenian perinnöllisyys vaikuttaa sitä pienemmältä, mitä enemmän asiaa on tutkittu, saattaakin olla, että hoito on ollut niin huonoa, että sen traumat periytyvät sosiaalisesti yli sukupolvien vanhemmilta lapsille ja vielä psykiatrien oltua siinä virheellisessä käsityksessä, että periytyminen olisi geneettistä, he ovat sukupuita tutkimalla päätyneet joitakin sukuja aiheettomasti vainoamaan ns. skitsofreniasukuina.

Skitsofreniassa taustalla siis ei olisi lähimainkaan aina fysiologinen sairaus, mutta skitsofrenian leiman alle päätyvät moninaiset tilat ovat historiallisesti saaneet osakseen niin järkyttävän epäinhimillistä ja huonoa hoitoa, että psykiatrit tietämättään ovat havainneet ja nimenneet jo aiheettoman hoidon pelonkin tehokkaasti ihmisen tuhoavaksi sairaudeksi, jota myös sinnikkäästi ja omasta mielestään tehokkaasti ovat hoitaneet, erityisen hyväksi käsittämällään hoidolla tuhon täydellisyyden varmistaen.

Näin parantamalla tiedotusta skitsofrenian tutkimuksen nykytilasta, myöntämällä historiallisen perverssit ja häpeälliset väärinkäytökset psykiatriassa ja luopumalla koko nimekkeestä paranoidinen skitsofrenia, paranisi myös kokonaan tuon alaluokan sairaus kaikilta, sillä sairautta ei olisi koskaan ollutkaan, muualla kuin psykiatrien tautiluokituksissa. Tietysti moniin tuon diagnoosin saaneisiin psykiatria olisi jättänyt elinikäiset arvet, siltä osin kuin osa heistä on elossa.

Psykiatrian kehittämiseen ei ole juurikaan viime vuosikymmeninä lähdetty, muun muassa siksi, että silloin jouduttaisiin myöntämään psykiatrien ammattikunnan historiallisesti ihmisiin kohdistamat vääryydet ja alkuperä mm. osin katolisen kirkon inkvisitiossa. Kirkko ulkoisti aikanaan mielisairaaksi väitettyjen ihmisten käsittelyä maalliselle terveydenhuollolle ja näihin tehtäviin pääsi niputtumaan myös kirkon monopolin säilyttäminen uskonasioihin. Ei ollut soveliasta maallikon puhua vakuuttuneesti spirituaalisista kokemuksista, niinpä oikeat spirituaaliset kokemuksetkin toisinaan on kuvailtu paranoidisen skitsofrenian oireina. Nykyajan globaalissa maailmassa voidaan katsoa olevan yleisesti tunnettu tosiasia sentään useampien maailmanuskontojen olemassaolo, jolloin esimerkiksi jonkin tietyn uskomusjärjestelmän nk. oikeaoppisen tunnustamisen vaatiminen on melko pahasti uskonnonvapautta rikkova vaatimus psykiatriassa potilaalta, vain siksi että hän välttäisi aiheettoman mielisairauden leiman. Näin psykiatria on pitkään ollut haittaamassa myös uskonnollista suvaitsevaisuutta ja hidastamassa kaikki maailmanuskonnot sisällään pitävien, uskottavien, globaalisti jaettujen ja jopa kouluopetukseen päätyvien mahdollisten selitysmallien muodostumista. Joskus sanotaan, että vain usko voi pelastaa viinalta, mutta ehkä psykiatrian uhrin voi pelastaa vain Elävä Jumala.

Nimetön kokemusasiantuntija